En ole sotimisen asiantuntija, mutta joskus olen aihetta pohtinut. Siksi yritän seuraavassa kahta asiaa. Ensinnäkin, yritän selittää rautalangasta vääntäen, mitä armeijat pyrkivät taistelukentällä tekemään, ja miksi sotimisessa tarvitaan tykkejä ja tankkeja. Toiseksi, esitän omat laskelmani Ukrainan ja Venäjän kalustotilanteesta tällä hetkellä, 18.1.2023, ja kerron, miksi olisi Suomenkin etu antaa Ukrainalle runsasta kalustoapua nyt eikä kohta.

Taistelun voittamisen juoni on lyhyesti sanoen seuraava: yritetään saada aikaan paikallinen ylivoima omien tappioiden minimoimiseksi ja vastustajan tappioiden maksimoimiseksi. Yliote pyritään saamaan ennen kaikkea ampumalla niin perkuleesti.

Esimerkkinä toimikoon neuvostoliittolainen arvio 1980-luvun taitteesta: miten paljon tappioita hyökkäävät panssarivaunut kärsivät, panssarivaunujen ja (toimivan) panssarintorjunnan tiheyden funktiona. Jos esimerkiksi panssarivaunuja riittää vain 20 hyökkäyksen rintamakilometriä kohden, mutta puolustajalla on samalla alueella kymmenen toimivaa panssarintorjunta-asetta, tappioiden laskettiin olevan 90 prosenttia. Mutta jos samaan hyökkäykseen saataisiin kaksinkertainen panssarivaunutiheys, tai puolet puolustajan panssarintorjunta-aseista saataisiin lamautettua esimerkiksi tykistön tulella, tappiot jäisivät 25 prosenttiin.

Hyökkääjä yrittää siis löytää puolustajan asemista paikan, johon se kykenee keskittämään niin paljon tulivoimaa, ettei puolustaja kykene torjumaan hyökkääjää. Ongelmana on kuitenkin se, että rintamakilometrille ei mahdu määräänsä enempää aseita käyttäviä joukkoja. (Esimerkiksi yllä olevassa laskelmassa panssarivaunutiheys on enimmillään yksi vaunu 25 metrin välein.)

Kuva 1. Jalkaväen kantama tulivoima ei yleensä riitä murtamaan puolustusta.

Jonkin rajan jälkeen joukkotiheyden lisääminen ei enää mainittavasti kasvata ampumaan kykenevien aseiden ja sotilaiden määrää, vaan lähinnä synnyttää lihavampia maaleja vastapuolen aseille, erityisesti tykistölle. Tämä on merkittävä ongelma, koska puolustajalla tuppaa olemaan puolellaan monia etuja. Näistä suurimpia on se, että puolustajalla voi olla suojanaan valmistellut asemat, esimerkiksi maahan kaivetut poterot ja taisteluhaudat.

Kuva 2. Hyökkääjien määrän lisääminen ei yleensä riitä.

Tykistö, johon kuuluvat sekä järeämmät tykit että kevyemmät kranaatinheittimet, puolestaan pystyy ampumaan omien joukkojen yli ja siten voi lisätä tietylle alueelle kohdistuvan tulivoiman määrää ilman, että joukkojen tiheyttä kyseisellä rintamakilometrillä pitää vastaavasti kasvattaa. Tykistö voi myös ampua näkymättömissä, vaikkapa painanteen tai metsän takana olevia maaleja.

Kuva 3. Tykistö lisää tulivoimaa halutussa kohdassa.

Kuva 4. Mutta myös puolustaja käyttää tykistöä.

Jalkaväkimies ei myöskään pysty kantamaan kovin raskaita aseita tai suuria määriä ammuksia. Periaatteessa jalkaväkimies pystyisi ampumaan kantamansa ammukset parissa minuutissa.

Näistä syistä panssaroidut, maastokelpoiset ajoneuvot ovat niin tärkeitä. Ne kykenevät kantamaan raskaita aseita ja ammuksia, sekä panssaria, joka tekee niistä parhaimmillaan immuunin kevyille aseille ja suojaa hyvin taistelukentän keskeiseltä tappajalta - tykistöltä. (80-85 % kaikista tappioista tulee tykkitulesta. Lopuista iso osa tulee konekivääritulesta. Rynnäkkökivääreillä aiheutetaan joitain prosentteja tappioista.)

Niinpä nykyaikaisessa hyökkäyksessä pyritään käyttämään hyödyksi aselajien yhteistyötä. Panssari- ja kevyemmät rynnäkkövaunut tuhoavat vihollisen vaunuja ja pesäkkeitä. Jalkaväki suojaa panssarivaunuja vihollisen jalkaväeltä ja sen panssarintorjunta-aseilta ja puhdistaa paikat, jonne vaunut eivät pääse. Tykistö pyrkii sekä tuhoamaan vihollista, että suojaamaan eteneviä omia joukkoja, kunnes ne pääsevät riittävän lähelle käyttääkseen omia aseitaan tehokkaasti. Kun tykistön kranaatteja räjähtelee ympärillä, poterossaan kyykistelevä puolustaja ei pysty oikein keskittymään siihen, tulviiko vastakkaisesta pellonlaidasta miehiä ja panssarivaunuja. Jos kaikki menee putkeen, hyökkäävä osasto on viimeisten kranaattien räjähtäessä niin lähellä, että puolustajalla on vain minuutti tai pari aikaa tointua rytinästä ja torjua hyökkääjä, ennen kuin se ehtii jo puolustajan asemiin. Eli vähemmän aikaa mitä tämän ylläolevien kappaleiden lukemiseen menee.

Kuva 5. Panssarivaunu kuljettaa raskaita aseita, kuten tykin, ampumaan puolustajaa.

Puolustaja tietenkin tietää tämän, ja pyrkii varautumaan. Nykyaikaisten aseiden tuhovoima on niin suurta, että hyökkääjää ei edes yritetä pysäyttää “jäykällä” rintamapuolustuksella: se ei nimittäin toimi. Sen sijaan voidaan esimerkiksi miehittää etulinja kevyesti. Se riittää pysäyttämään pienemmät vihollispartiot, mutta jos vihollinen yrittää suurempaa hyökkäystä, iso osa vihollisen tykistön tulesta menee hukkaan. Vihollista pyritään silloin enemmänkin harventamaan, kunnes läpipäässyt, väsytetty vihollinen voidaan sitten pysäyttää kauempana rintaman takana, kenties hyökkääjän tykistön kantomatkan ulkopuolella, ja lyödä omalla vastahyökkäyksellä. Tätä varten puolustaja yrittää pitää rintamalinjan takana turvassa liikkuvia ja tulivoimaisia reserviosastoja, mm. panssarivaunuin varustettuina. (Panssarivaunuja ei haluta jakaa sinne tänne, koska ne ovat paljon tehokkaampia keskitetysti käytettynä. Siksi esim. ukrainalaisissa videoissa Bakhmutista tai Soledarista ei puolustajilla näy panssarivaunuja.)

Kuva 6. Jos hyökkääjä murtautuu puolustuksen läpi, puolustaja yrittää usein vastahyökkäystä.

Tämä puolustuksen kerroksellisuus ja puolustajan kyky tehdä vastahyökkäyksiä tekee hyökkäyksistä kovin vaikeita. Mikä tahansa puolustus voidaan murtaa keskittämällä sitä vastaan tarpeeksi tykistöä ja miehiä. Mutta jos puolustuksessa on useampia kerroksia ja puolustajalla on käytössään liikkuvia reservejä, hyökkäävä joukko juuttuu helposti seuraavaan kerrokseen pääsemättä enää eteenpäin. Pahimmassa tapauksessa se tulee tuhotuksi, ja kalusto jää sotasaaliiksi puolustajalle.

Tämä on se ongelma, mikä teki ensimmäisestä maailmansodasta silkkaa teurastusta. Kummankin puolen joukot kykenivät kyllä hyökkäämään ja murtamaan vastustajan ensimmäiset puolustuslinjat. Mutta edessä oli sitten vain uusi puolustuslinja, ja vereksiä reservejä, jotka vastahyökkäsivät kuluneita ja väsyneitä hyökkääjiä vastaan. Ensimmäisessä maailmansodassa hyökkäykset pysähtyivätkin säännöllisesti siihen, kun hyökkäys eteni niin pitkälle, ettei hyökkääjän tykistö enää kantaman tai viestiyhteyksien puutteen vuoksi kyennyt tukemaan hyökkäystä. Pattitilanteesta yli pääsemiseksi kehitettiin mm. ajoneuvo, joka kykeni kuljettamaan tykkejä ja konekiväärejä kraatereille jauhautuneen taistelukentän yli panssarin suojassa: tankki eli panssarivaunu.

Jos hyökkääjällä ei ole tarpeeksi vaunuja ja tykistöä, tai koulutusta ja osaamista aselajien yhteisen orkesterin tehokkaaseen soittamiseen, hyökkääminen on tietenkin edelleen mahdollista. Mutta silloin hyökkääjän tappioista tulee helposti valtavan suuria. Venäläiset nyt mitä ilmeisimmin yrittävät hyökätä niin, että he lähettävät lähes kouluttamattomia sotilaita kohti ukrainalaisten asemia. Ukrainalaiset joutuvat jossain kohdassa ampumaan, paljastaen asemansa, ja sitten heihin yritetään suunnata tykkitulta.

Jos tykkejä ja niiden ammuksia on käytössä tarpeeksi, tämäkin taktiikka toimii ennen pitkää: käytettyjen ampumatarvikkeiden määrä ennustaa itse asiassa kohtuullisen hyvin menestystä taistelussa.

Mutta Venäjän kyky käyttää tykistöä on heikentynyt merkittävästi sodan alkupäivistä, sekä kalustomenetysten, ammuskulutuksen, logistiikan ongelmien että esim. tulenjohtoa osaavien sotilaiden menetysten vuoksi. Tämä näkyy esimerkiksi tulipalojen seurantaan suunniteltujen satelliittien mittauksissa, joskin pitää ottaa huomioon, että satelliitti mittaa avaruuteen saakka näkyvien tulipalojen määrää. Kylmä ja kostea sää luonnollisesti vähentää tulipalojenkin määrää esim. kuivaan syksyyn verrattuna, ja pilvisyys haittaa niiden näkymistä. On kuitenkin huomattava, että helmi-maaliskuussa oli vielä kylmää ja märkää, mutta tykistötulen intensiteetti oli aivan toisella tasolla kuin nykyään.

Kuva 7. Satelliitilla havaittujen tulipalojen määrä Ukrainassa. Kuvan lähde Leedrake5.

Merkillepantavaa kuitenkin on, että ukrainalaiset eivät ole näemmä edes vaivautuneet yrittämään vastahyökkäyksiä. Tämä kertoo paljon siitä, miten tärkeinä he pitävät esim. Soledaria: jos kyseessä olisi aidosti tärkeä maastonkohta, olisimme todennäköisesti jo nähneet vahvan ukrainalaisen vastahyökkäyksen. Kyky tähän on Ukrainalla aivan ilmiselvästi olemassa.

Venäjän tapa hyökätä ei myöskään ole omiaan läpimurtojen aikaansaamiseksi. Venäläiseen sotaoppiin on kuulunut kohta vuosisadan ajan vahva ajatus “syvästä taistelusta”: hyökkäysten tavoitteena pitäisi olla läpimurto ja nopea tunkeutuminen syvälle vastustajan alueelle vastustajan huollon, tykistön, liikenneyhteyksien ym tuhoamiseksi ja ylipäänsä vastustajan motittamiseksi. (Tämä ajattelu lienee ollut iso syy siihen, miksi venäläiset hyökkäsivät sodan alussa niin hullunrohkeasti syvälle Ukrainaan.) Mutta tämä ei kertakaikkisesti onnistu 2-4 km tunnissa etenevällä jalkaväellä ja niillä varusteilla, joita jalkaväki voi kantaa. Se ei onnistunut ensimmäisessä maailmansodassa, eikä se varmasti onnistu nykyään.

Epäilemättä venäläiset säästelevät panssaroituja osastoja rintamalinjan takana sekä reservinä ukrainalaisten hyökkäyksiä vastaan, että siinä toivossa, että näitä osastoja voitaisiin saada syötettyä läpimurrosta sisään ja syvälle Ukrainan alueelle. Mutta kuinka hyvin tässä voidaan Venäjän nykyisellä sotilasaineksella ja kalustolla onnistua, on toinen asia.

Näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että Venäjä tulee yrittämään jonkinlaista suurhyökkäystä. Ehkäpä 150 000 mobilisoitua reserviläistä on mitä ilmeisimmin ollut koulutettavana ja varustettavana tällaista hyökkäystä varten samaan aikaan kun kymmeniä tuhansia on heitetty likimain ihmisaaltoina Ukrainan kuluttamiseksi ja väsyttämiseksi.

Mutta vaikka Venäjä saisi aikaan läpimurron, se itsessään ei ratkaisisi sotaa Venäjän eduksi. Läpimurtoa täytyisi myös kyetä hyödyntämään ennen kuin Ukrainan vastahyökkäys tai vetäytyminen sulkee sen, esimerkiksi syöttämällä murretun puolustuslinjan läpi ja ukrainalaisten selustaan liikkuvia, tulivoimaisia panssariosastoja. Tällainen osasto voisi kenties tunkeutua kymmeniä kilometrejä Ukrainaan, mutta se kantaa polttoainetta ja ammuksia todennäköisesti enintään noin 3-4 päivän taisteluja varten. Sitten viimeistään se tarvitsisi huoltoa ja tukea. Mitä syvemmälle kyseinen osasto tunkeutuisi, sitä haavoittuvaisempia sen huoltoreitit ovat.

Venäjän huoltojoukkojen kärsimät raskaat tappiot vaikeuttavat ongelmaa entisestään: siviilistä pakko-otetut kuorma-autot toiminevat huoltoajoneuvoina kun tiet ovat melko hyvässä kunnossa, mutta niiden kyky huoltaa liikkuvaa sodankäyntiä on vähintäänkin kyseenalainen. Näyttääkin siltä, että ukrainalaiset ovat ymmärtäneet logistiikan tärkeyden erinomaisen hyvin, ja kohdistaneet iskuja nimenomaan venäläisten logistiikkaan, kuten alla oleva kuva näyttää: ukrainalaiset ovat tuhonneet yli kymmenen venäläistä huoltoajoneuvoa jokaista itse menettämäänsä kohden.

Kuva 8. Suhteelliset menetykset yksikkötyypeittäin 15.1.2023 saakka. Kuvan lähde Leedrake5.

On myös syytä pitää kirkkaasti mielessä, että Ukraina on suuri maa. Viime aikoina käydyt taistelut yksittäisten kyläpahasten hallinnasta ja Venäjän kyky edetä valtavin tappioin joitain kilometrejä eivät ole kovinkaan merkityksellisiä, ellei Venäjä todella kykene suureen läpimurtoon. Esimerkiksi äskettäin otsikoissa olleesta 15 000 asukkaan Soledarin pikkukaupungista taisteltiin yli viisi kuukautta, kunnes venäläiset saivat “kaupungin” jotakuinkin haltuunsa. Lähimpiin suurkaupunkeihin kuten Dniepriin ja Harkovaan on heillä kuitenkin matkaa vielä yli 200 kilometriä - selvästi enemmän kuin Vaalimaan rajanylityspaikalta Helsingin keskustaan (181 km).

Hyökkäykset aiheuttavat silti jatkuvia tappioita myös Ukrainalle. Emme tiedä, miten suuria, sillä ukrainalaisten tiedotuspimento toimii hyvin. Tiedämme kuitenkin mm. ensimmäisestä maailmansodasta, että puolustaja kärsi ainakin valmistelluissa hyökkäyksissä suuremmat tappiot kuin hyökkääjä. Siksi ukrainalaiset todennäköisesti kärsivät tässäkin “asemasodassa” selviä tappioita, vaikka eivät varmasti vastaavassa suhteessa mitä viikkokausia valmistelluissa ensimmäisen maailmansodan hyökkäyksissä.

Tappioista voidaan saada karkea arvio tarkastelemalla kalustomenetyksiä, jotka on kyetty todentamaan valokuvista (Venäjän tappiot, Ukrainan tappiot). Näin saadaan alaraja-arvio kummankin puolen kärsimille tappioille: tappiot eivät voi olla mainittavasti pienempiä. On kuitenkin erittäin vaikea sanoa, miten paljon tappioita jää pimentoon. Pidän todennäköisenä, että Ukrainan tappioista pimentoon on jäänyt suurempi osa kuin Venäjän tappioista, mutta käytettävissä olevan tiedon valossa on mahdotonta sanoa, kuinka suuri ero on. Tämä varoitus huomioiden, voimme katsoa esimerkiksi panssarivaunujen ja tykistön menetyksiä. (Muun kaluston menetystilastot näyttävät jokseenkin samanlaisilta.)

Kaatuneiden ja vammautuneiden määrän arviointi on erityisen vaikeaa. Kaikki saatavilla oleva tieto viittaa kuitenkin siihen, että venäläisten tappiot ovat hirvittävän suuria, ja ukrainalaisten miehistötappiot ovat todennäköisesti selvästi pienemmät, vähintäänkin samassa suhteessa kuin kalustotappiot. Venäjän asevoimien taistelukykyä heikentää entisestään se, että suuri osa kokeneista johtajista ja kouluttajista on jo kuollut tai vammautunut.

Kuva 9. Panssarivaunujen menetykset 16.1.2023 saakka. Kuvan lähde Leedrake5.

Kuva 10. Tykistön menetykset 15.1.2023 saakka. Kuvan lähde Leedrake5.

Venäjän menetykset ovat merkittävästi suurempia. Vaikka huomioisimme, että Ukrainan sensuuri toimii paremmin, on erittäin epätodennäköistä, että sensuuri voisi selittää eron kokonaan. Käytettävissä olevat tiedot esimerkiksi eri osapuolten osaamisesta ja taistelutahdosta viittaavat vahvasti siihen, että Ukraina todella taistelee paremmin ja aiheuttaa vastustajalle selvästi suuremmat tappiot kuin se kärsii.

Kysymys tietenkin on, riittääkö se? Riittää - JOS Ukraina saa tarpeeksi kalustoapua. Tällä hetkellä esimerkiksi panssarivaunujen “vaihtosuhde” on vielä Ukrainalle pitkällä tähtäimellä riittämätön 1:3, varsinkin jos oletetaan, että Venäjä kykenee mobilisoimaan edes huomattavan osan varastoimistaan noin 10 200 vanhentuneesta panssarivaunusta. Merkittävä, kenties jopa suurin osa näistä vaunuista on kuitenkin likimain romurautaa. Tätä tukee mm. se, että Venäjä on mobilisoinut 1960-luvun alusta peräisin olevia T-62-panssarivaunuja, vaikka varastoissa on myös uudempia T-72- ja T-80-vaunuja. Todennäköinen syy tähän on se, että varastoidun T-62-vaunun kunnostaminen jotakuinkin taistelukelpoiseksi vie arviolta 1-2 viikkoa, kun taas uudemman vaunun kunnostaminen vie ehkäpä 1-2 kuukautta ja voi vaatia varaosia, joiden saatavuus on heikko. Osaa T-62-vaunuista on myös modernisoitu, mutta Ukrainassa on tuhottu ja jäänyt saaliiksi myös modernisoimattomia versioita.

Tilannekuva muuttuu Ukrainan kannalta valoisammaksi, jos tarkastelemme kaiken Venäjän varastoiman kaluston sijaan niitä kalustomääriä, millä Kreml aloitti sodan. Yhden arvion mukaan Venäjä asetti Ukrainan yhteensä noin 2000 panssarivaunua (aktiivipalveluksessa 858 + varastoituna 1132) vastaan helmikuussa 2022 noin 2840 panssarivaunua. Arvostetun Military Balance-julkaisun (helmikuu 2022) mukaan Venäjällä oli ennen sotaa käytössä yhteensä noin 3417 panssarivaunua. Alla olevassa kuvassa on laskettu kaluston menetykset ja saaliina saatu kalusto suhteessa sodan alussa käytössä olleeseen määrään. Ukraina on itse asiassa kyennyt lisäämään kalustonsa määrää, joskin sotasaaliiksi saadun ja vanhan neuvostoliittolaisen kaluston taistelukelpoisuus on suuri kysymysmerkki. Osa saaliiksi saadusta kalustosta on varmasti korjauksen jälkeen käyttökelpoista, mutta osa on todennäköisesti enemmänkin romurautaa.

Kuva 11. Tuhoutuneiden panssarivaunujen osuus käytössä olleista 15.1.2023 saakka. Kuvan lähde Leedrake5.

Seuraavassa on karkea arvioni kalustotilanteesta tällä hetkellä, 18.1.2023. Aseavun lähteenä käytin Wikipedian listausta; arviota on syytä pitää alaraja-arviona, sillä vain osa aseavun määristä on julkista tietoa.

Kummankin osapuolen lähtökohtana on Military Balance 2022. Luvusta on ensin vähennetty Oryxin dokumentoimat tappiot, joihin on lisätty 10 % venäläisille ja 20 % ukrainalaisille kuvaamaan dokumentoimatta jääneitä tappioita. Lukuun on sitten lisätty 30 % omista vaurioituneista ja hylätystä kalustosta sekä 30 % sotasaaliiksi saadusta viholliskalustosta. Ukrainalle on lisätty 500 maassa varastoiduista 1132 panssarivaunusta ja saatu sotilasapu siltä osin kun numeroita on ollut saatavilla; todellinen apu on luultavasti ollut suurempaa. Venäjän varastoista aktivoiman kaluston määrä on karkea arvio. Luvut on pyöristetty lähimpään viiteenkymmeneen, pl. Ukrainan apuna saamien raketinheittimien suhteen.

Käytettävissäni oleva tieto ei valitettavasti mahdollista tarkemman arvion tekemistä. Erityisesti Venäjän kyky valmistaa tykistön ammuksia ja aktivoida varastoissaan olevaa raskasta kalustoa (panssareita, tykistöä) ovat suuria kysymysmerkkejä. Saatavilla olevat tiedot viittaavat kuitenkin siihen, että varastoidun kaluston huono kunto, varaosien puute ja peruskunnostukseen kykenevien konepajojen ja varikoiden vähyys hidastavat merkittävästi kaluston aktivointia. Esimerkiksi lokakuussa Venäjän armeijan 103. Panssarikorjaamon ilmoitettiin ryhtyneen aktivoimaan ja modernisoimaan 800 T-62-panssarivaunua kolmessa vuodessa, eli noin 270 vaunua vuodessa. Julkisten tietojen perusteella Venäjä pyrkii myös käynnistämään kaksi uutta panssarikorjaamoa tämän vuoden aikana, mutta jää nähtäväksi, kuinka hyvin hanke onnistuu.

Sodasta on tullut toistaiseksi ensimmäisen maailmansodan kaltaista kulutussotaa. Vaikka Venäjä ei enää voi voittaa sotaa sotilaallisesti, ts. lyömällä Ukrainan asevoimat ja valtaamalla maan, Venäjä voi voittaa kulutussodan, jos Ukraina ei saa tarpeeksi raskasta kalustoa, tarpeeksi nopeasti. Emme tiedä, miten kauan ukrainalaisten hämmästyttävän hyvä taistelutahto kestää jatkuvia tappioita, kun länsimaat samaan aikaan viivyttelevät ja kitsastelevat tappioita merkittävästi vähentämään kykenevien kalustotoimitusten kanssa. Kremlin herrat epäilemättä laskevat juuri tämän varaan. Venäläiset eivät näytä välittävän omista tappioistaan juuri lainkaan. Silloin epäedullinenkin vaihtosuhde voi johtaa Venäjän voittoon.

On kuitenkin syytä pitää tiukasti mielessä, että emme tiedä myöskään sitä, miten kauan Venäjän kansa tai eliitti jaksaa sotaa. Ukraina on sotasensuuristaan huolimatta demokratia, ja kuulemme siksi paljon helpommin ukrainalaisten hädän ja epätoivon. Venäjän kaltaisissa autokratioissa tappiomieliala ja epätoivo kytevät paljon kauemmin pinnan alla, mutta ne voivat purkautua hyvinkin äkillisesti. Yksi merkki tästä on se, miten paljon Venäjän hallinto joutuu hehkuttamaan mitättömiä onnistumisia, kuten Soledarin valtausta. Ennen pitkää Kremlin on pakko mobilisoida lisää reserviläisiä, ja jokainen uusi mobilisointikierros tuo sodan lähemmäksi apaattistakin kansalaista.

Kaikkein nopein, varmin ja kaikille, myös avustaville maille halvin tapa lopettaa sota olisi nyt Ukrainan massiivinen avustaminen, mahdollisimman nopeasti. Jotta Ukraina voi voittaa sodan ja sitä seuraavan rauhan, sen on kyettävä tuhoamaan suurin osa Venäjän asevoimien taistelukyvystä. Jatkuva mobilisoitujen miesten tappaminen ei riitä, sillä mobilisoitavia miehiä Venäjällä riittää. Ukrainan on kyettävä murtautumaan juoksuhaudoista ja niiden läpi niillä keinoin, millä maailmansodan pattitilanne aikanaan ratkaistiin: mekanisoiduilla taisteluosastoilla, joita tukee runsaslukuinen tykistö ja ilmavoimat. Vain näin Ukraina voi aidosti pakottaa Venäjän asevoimat vetäytymään alueeltaan ja pysäyttää käynnissä olevan kansanmurhan.

Ukrainassa ratkaistaan nyt maanosamme turvallisuuden tulevaisuus. Jos Venäjä kykenee pakottamaan Ukrainan rauhaan omista tappioistaan välittämättä, se tietää ongelmia myös meille: puolustuspolitiikkamme lähtökohtana on vuosikymmenien ajan ollut, että Venäjän johto ei ole valmis hyväksymään niin suuria tappioita, mitä Suomen alistaminen vaatisi. Nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei tämä oletus päde. Jos Venäjä voittaa, Venäjän johtajien johtopäätös mitä todennäköisimmin ei ole “sota on aivan liian kallista” vaan “Venäjä voitti jälleen sodan.” On vain ajan kysymys, milloin Venäjä kykenee aseistamaan itsensä uudelleen ja aloittamaan uudelleen naapureidensa painostamisen - jos Ukrainan sodan opetus on, että Venäjä voi voittaa.

Janne M. Korhonen Julkaistu 23.1.2023 Reilusti-blogissa, alunperin maksumuurin takana

Viimeksi päivitetty: 28.9.2023

Takaisin Etusivulle